Viikonlopun pieniä iloja

Just Little Things on ihana blogi, jota selaillessa hymy nousee huulille. Se sai minut haistelemaan meren tuoksua silmät ummessa, hihittämään ääneen hassuille aivastuksille ja pyyhkimään silmäkulmaani rakkaudesta liikuttuneena. Menneenä viikonloppuna elämän pieninä iloina näyttäytyivät erityisesti oman sängyn ja rakkaan ihon lämpö viikon poissaolon jälkeen. Nämä ajatukset uneen kietoutumisesta ja verkkaisesta nautiskelusta hiovat maanantain terävimmät reunat pehmeämmiksi. Väsykin tuntuu kaikkoavan, kun lukee ajatuksen pirteänä heräämisestä. Alan uskoa itsesuggestion voimaan. Ehkäpä positiivinen ajattelu todella toimii. Se tarvitsee vain vähän konkretiaa, kuten mustaa valkoisella - tai paremminkin tunnelmaan sopivalla väripohjalla.

Blogin(kin) uusi alku

Blogi on pysynyt hiljaisena hyvän tovin. Olen kovasti pähkäillyt sen tarkoitusta. Ehkäpä blogini käy läpi kasvukipuja. Kohta puolivuotiaan kai kuuluukin.

Pikkuhiljaa luulen päässeeni selville siitä, mitä blogiltani kaipaan ja mitä toivon sen antavan lukijoilleen. Nyt kun vielä riittäisi aikaa ja energiaa panostaa tähänkin hengen tuotokseeni ja muokata siitä entistä parempi. Toistaiseksi päähuomion vie työtuotokseni, mutta ei enää kauaa. Edessä häämöttävät viikon LOMA ja Lontoon-seikkailu.

Tiivistetty tilapäivitys elämästäni: viime aikoina olen tehnyt töitä, töitä ja töitä. Ja pestoa. Vastapainoksi myös kasoittain kirpparilöytöjä. Niistä lisää myöhemmin...

Ihanaa, kun syksy koittaa. Se on aina kuin uusi alku.

Isälle

Tänään on kulunut päivälleen kaksi vuotta rakkaan isäni kuolemasta.

Törmäsin tähän musiikkivideoon jonkin aikaa sitten ja herkistyin tunnelmoimaan sitä kesken työpäivän. Tätä laulua isäni tapasi lauleskella meille lapsilleen. Laulu tuo elävästi mieleeni isän kasvot ja äänen. Tänään kuuntelen taas tätä laulua ja muistelen isää. Voi ikävän pohjattomuutta. Se on kuin kuilu, joka on kahdessa vuodessa kaventunut niin, ettei sen syövereihin tunne enää imeytyvänsä hallitsemattomasti. Nyt kuilun reunalla uskaltaa jo seistä, mutta mihinkään se ei ole kadonnut, eikä sen pohjaa näy.

Tämä laulu ja tunnelmallinen video tuovat tuulahduksen menneestä ajasta. Isäni oli syntynyt 30-luvun alussa. On hauska kuvitella, kuinka erilaisessa maailmassa hän silloin eli. Tämä video on minulle kuin aikaportti tuohon aikaan ja aikaan jolloin isäni vielä eli.

Elämäniloa



Minua on viime aikoina harmittanut, ahdistanut ja stressannut moni asia ja elämä yleisesti ottaen. Eilinen oli taas päivä surkeimmasta päästä. Illalla olin jo epätoivoinen, kunnes päätinkin purkaa kiukkuni lenkillä. Lähdin tutustumaan lähiseudun puisto-pururata-alueeseen ja löysin aivan kotinurkiltani suojaisan palstaviljelyalueen. Rauhoituin välittömästi ja mielialani kohosi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Eräs vanhempi pariskunta kuvasi paikkaa osuvasti, kun sitä heille ihastelin:

Rouva: "Tänne ei kuulu lainkaan liikenteen melu, vaikka on aivan keskellä."
Herra hymyillen: "Ja ollaan mukamas Helsingissä!"

Niinpä. Hölkätessäni siellä puiden katveessa, kukkien tuoksussa ja luonnon rauhaisassa vehreydessä mietin, että ehkäpä elämällä - ja Helsingillä - on sittenkin puolensa.

Jatkossa yritän pitää mielessäni yllä olevan kuvan elämänohjeet. Niissä tiivistyy elämänfilosofiani, jota jatkuvasti tavoittelen, vaikkakin välillä matkalla kompastellen. Löysin kuvan Home Sweet Home -blogista, josta muuten löytyy inspiraatiota estetiikan muodossa lisääkin.

Juhannuksen taikaa

Juhannuksesta tuli kuin tulikin aurinkoinen. Jopa niin aurinkoinen, että pohdin ymmärtäväni jälleen syvällisesti sanaparin auringon porotus. Kukahan senkin on aikanaan lanseerannut? Keskikesän juhlaan mahtui myös kuun kumotusta, hyttysen ininää, kesäyön usvaa ja sielujen sympatiaa. Aika täydellinen juhannus siis, luonnon helmassa.

Maanantaiahdistus

Päivän ajatusten parhaimmistoa:

Vietän kaikki aamuni töissä. Tai kiirehtien kotona, matkalla töihin, paniikissa, taas myöhässä... Työelämään astuttuani tulen viettämään joka ikisen elämäni aamun työn merkeissä. Paitsi viikonloppuisin, mutta silloin nukun aamupäivään, kun kerrankin saan. Missaan siis kaikki aamut!

Outo ajatus, koska en ole lainkaan aamuihminen. Ei minua ole tähänkään asti harmittanut aamujen menettäminen. Pidän enemmän illoista. Jos joskus olen hereillä kukonlaulun aikaan, kokemus on sitäkin ihmeellisempi.

En ole säännöllinen ihminen. Vaikka rakastaisin jonkin asian tekemistä palavasti, en siltikään jaksa tehdä sitä jatkuvasti, tai ainakaan mitenkään säännöllisesti. Minä samaan aikaan kadehdin ja pidän ärsyttävinä tyyppejä, jotka kertovat lenkkeilevänsä, kokkaavansa, siivoavansa, nauttivansa elämästä tai tekevänsä mitä tahansa joka päivä. Itse en voi sanoa tekeväni päivittäin muuta kuin syöväni. Vessassa käyntikin voi hyvinkin unohtua ainakin melkein koko päiväksi, jos uppoudun johonkin täysillä. Vaikka joutuisin tekemään jotakin usein, toistuvasti ja aina samalla aikataululla, minulle ei siltikään muodostu minkäänlaista rytmiä. Esimerkiksi työ- sellaista. Olen kertakaikkiaan spontaani, ja sillä hyvä!

Hmm, alan epäillä että kärsin keskittymishäiriöstä.

Voisin ruveta taiteilijaksi! Harmi, etten osaa taiteilla mitään...

Need I say more?

Itsediagnoosi: havaittavissa selvää, vakavaa maanantaiahdistusta. Määrään itselleni oireiden lievitykseksi kesäisiä kuvia, Sinkkuelämää ja suklaata sekä ihanan kiireettömän ja spontaanin viikonlopun muistelua. Ennuste: tila on ohimenevä, mutta uusiutuu mitä todennäköisimmin. Pitkäaikainen hoitovaste saavutettaneen vain lomailulla. Tämä hoitomuoto on kuitenkin kallis ja vaatii pitkän vaikutusajan.

Koska lomailua on tiedossa vasta syksyllä, yritän imeä näistä tunnelmista irti kaiken mahdollisen energian. En pidä siitä, että kaikkea kuvaillaan nykysuomeksi mahtavaksi ja ihan parhaaksi, mutta nyt täytyy sanoa, että se, että voi halutessaan nukkua puoleenpäivään, ottaa alkuillasta päikkärit ja valvoa yömyöhään, on kyllä nimenomaan mahtavuutta ja parhautta. Ehkäpä minulle urkenisi ura kotikissana, nehän saavat nukkua kun tykkäävät. Asiaa, sanon minä!

Kissa kesälaitumella. Siinäpä tavoite!

Todellinen helmi

Viime aikoina olen blogannut nihkeästi. Mielessä on kyllä pyörinyt aihetta ja asiaa, mutta jyrkkä itsesensuuri ja loputon jahkailu ovat estäneet kaikkia kirjoituksentynkiä päätymästä virtuaalipaperille asti.

Tämä päiväkin käynnistyi tahmeasti. Odotin herääväni virkeänä mentyäni kerrankin ajoissa nukkumaan, mutta sen sijaan olin aamulla kuolemanväsynyt. Julmaa ironiaa. Illalla raahasin itseni päikkäreiltä tapaamaan Berliinistä Helsingin-visiitille saapunutta ystävääni. Menomatka tuntui kestävän ikuisuuden, ratikan penkit haisivat tunkkaisilta, päätäni särki ja tunsin itseni nuhjuiseksi.

Vajaa pari ystävän kanssa rupatellessa vietettyä tuntia piristivät kuitenkin kummasti. Kuulumiset maailmalta ravistelivat minuun eloa kuin virkistävä kesätuuli. Paluumatkalla oloni oli iloinen, innostunut ja inspiroitunut. Kaduilla käyskentelevät ihmiset näyttivät kauniilta ja matkakortti tuntui menolipulta maailmaan.

Ystäväni kertoi tykkäävänsä blogistani. Se oli kiva kuulla. Kotimatkalla tämä kirjoitus alkoi kirjoittaa itseään päässäni. Perillä huomasin ratikkapysäkkini vieressä kasvavien kukkien loiston ja heleän ilta-auringon kajon. Kameraparka, jota en hetkeen ole jaksanut kantaa mukanani, löytyi sekin heti laukun pohjalta ja taltioi tunnelman. Innostuin poimimaan pari kukkaa mukaanikin. Loppumatkan askel oli kevyt, ja hymyilin kuin pää pilvissä.

Ystävän tapaaminen todella voi tehdä päivästä onnellisen. Nyt torstai-iltani on toivoa täynnä. Uskon, että henkinen kasvojenkohotus näkyy naamallani vielä huomennakin. Kiitos Helmi!

Ratikassa

Ratikkamatkat ovat yksi suosikkiasioistani Helsingissä. Bussissa kärsin lievästä pahoinvoinnista, ellen istu aivan edessä tuijotellen etuikkunasta häämöttävään horisonttiin. Metro puolestaan on pimeä ja aavistuksen pelottava paikka. Ratikka kolistelee menemään tasaisen rauhoittavasti. Sen liikkeet myötäilevät teiden mutkia ja etenemistahti on varma. Maisemat antavat monipuolisen koostekuvan urbaanista ympäristöstä. Ikkunoista vilahtelee erivärisiä kerrostaloja erkkereineen ja parvekkeineen, toinen toisensa perään.

Hetkellisesti voi päästä seuraamaan yksittäisen kaupunkilaisen arkea. Ratikan rinnalla etenee pyöräilijä, joka polkee rytmikkäästi kuulokkeista soivan musiikin tahtiin. Musiikin voi melkein kuulla, ja on kuin välissämme ei olisikaan lasia. Tarkkaavaisena taluttajansa reittiä nuuskivan koiran valppauden voi tuntea ja nuuskutuksen kuulla. Lähikaupasta mehujään kanssa hypähtelevän lapsen into tarttuu ja huomaan nuolaisevani huuliani maistaen mehujään raikkauden. Kaupungin katuja elämänsä tallanneelta näyttävän harmaapäisen vanhuksen ryppyisiltä kasvoilta kuvastuu jotain kiehtovaa. Viisautta? Kokemusta?

Oma ratikkareittini on juuri sopivan pituinen, jotta sen aikana ehtii rentoutua muttei muuttua kärsimättömäksi. Vaikka taitan tuon matkan monta kertaa viikossa, näen ainakin vielä aina jotain uutta. Parasta on kuunnella matkatoverien keskusteluja. Muun muassa tämä ykskantaan lausuttu kommentti herätti mielenkiintoni ja sai hymyn kohoamaan huulilleni

Nainen toiselle: Ai, sitäkö sä tarkoitit? Kas kun mä taas tarkoitin ihan sitä mitä mä sanoin.

Voisin istuskella ratikassa tuntikausia ja kierrellä kaupunkia.

Päivän piristys

Virtuaalimaailmassani on ollut hiljaista, koska töissä puolestaan on pitänyt kiirettä. Minulla ei ole ollut mitään kirjoitettavaa, koska päiväni ovat toistaneet kutakuinkin yhtä ja samaa puuduttavaa kaavaa: väsynyt aamuherätys, työpaikalle raahautuminen tihkusateessa, kiireinen työpäivä, pitkiksi venähtäneet iltapäiväpäikkärit, noutoruokaa telkkarin ääressä ja pitkä puhelu poikaystävälle ennen liian myöhäistä nukkumaanmenoa.

Olisipa jo viikonloppu niin ehtisin ehkäpä hieman puuhastella kotona. Lupailivat säidenkin taas kohenevan. Tekemistä ja ideoita olisi vaikka muille jakaa. Ehkäpä lepo ja auringonpaiste antaisivat energiapotkun.

Onneksi näitä harmaitakin päiviä piristävät karvaiset ystäväni, jotka osaavat nauttia jokaisesta hetkestä. Ikävääkin lievittää kun on pieni karvakerä unikaverina.

Elämä ei ole hassumpaa

Olen nyt selvinnyt hengissä kahdesta päivästä uudessa työpaikassa. Juhlan paikka! Juhlistin salmiakkilakulla, kyllä oli hyvää.

Auvoista viikonloppua muistelemalla jaksan toivottavasti viikon loppuun. Laajensin taas uutta reviiriäni ja näin paljon kaunista ja kiinnostavaa. Katselin tosin maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa, sillä rakkaani oli täällä kanssani. Toivottavasti muistot auttavat kestämään myös ikävää kesäkuun alkuun, jolloin seuraavan kerran näemme.

Siihen asti yritän keskittyä positiiviseen, kuten siihen että

kesä on tullut Helsinkiin, ja töihin tarkenee pyöräillä ilman takkia!
Läheisestä kaupasta löytyy elinehtoani salmiakkilakua, jota entisestä kotikaupungistani ei löytänyt juuri mistään.
Lyhyen työmatkani varrella on kaksi antiikkiliikettä (kyllä, kyllä mummu, yritän tästä huolimatta pitää lompakon nyörit tiukalla. Mutta ainahan voi katsella ja ihastella...).
Sain tänään ison paketin ja nyt uudessa kämpässä on ainakin huonekalut paikoillaan.

Kuten lapsi ratikassa lauleskeli rattaissaan: Elämä ei ole hassumpaa... Jotkut ymmärtävät sen jo pienenä. Minä yritän vasta opetella.

Kaunis verhokangas UFFilla.

Makoisa kahvihetki kera ystävien.

Paketissa oli tämä (kissat omasta takaa).

Pakkausmateriaaliin oli tietenkin heti pesiydyttävä.

Mustaa valkoisella

Viime postauksesta on vierähtänyt viikko. Sen aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Monta kertaa ehdin innostua milloin mistäkin aiheesta, jonka halusin palavasti jakaa virtuaali-ihmemaassani. Yhtä monta kertaa jouduin harmikseni toteamaan, etten kiireeltäni ehdi istahtaa kirjoittamaan, tai etten pysty muistamaan mistä hetki sitten niin innostuin.

Nyt on viimein aikaa, mutta pää on tyhjä. Kaikkien aatteiden tilalle on tullut tunne, joka tuntuu tällä hetkellä hallitsevan koko olemustani. Haikeus.

Olen ollut niin innoissani muutosta uuteen kaupunkiin. Toki olen ajatellut perhettäni ja ystäviä, jotka jäävät kotikaupunkiin. He eivät unohdu, ja toivon saavani nauttia heidän seurastaan niin usein kuin haluan taas muutaman vuoden päästä.

Olin viikonloppuna uskomattoman hienolla reissulla Virossa ihanien ihmisten seurassa. Matkailu todella avarsi. Kun nostin matkalaukkuani bussin kyydistä kotikaupungin kadulle, todellisuus iskeytyi vasten kasvojani kuin yösateen pisarat tuulessa. Nyt vaikeus jättää ihanat ihmiset taakse tuntuu ja kovaa.

Toistaiseksi en pysty ajattelemaan mitään muuta. Odotan että tunne laantuu ja jaksan taas innostua uusista seikkailuista. Siihen asti antaudun haikeudelle joka solullani.

Moni postaus jää julkaisematta, koska en ehdi tai jaksa vaivata puutteellista tekniikan tajuani ja ladata kuvia pikku kamerastani. Tällä kertaa en välitä vaan julkaisen vain mustaa valkoisella.

Valokuvauksellista

Ajattelin kirjoittaa valokuvauksesta. Suhteestani siihen kertoo paljon se, että pohdin ainakin viisi minuuttia sitä, miten aloittaisin tämän blogimerkinnän. Valokuvat. Vai sittenkin vain kuvat? Valokuvaaminen? Valokuvaus?

Oli miten oli, se on varmaa, että minä olen tässä suhteessa täysi noviisi. Omistan nyt ensimmäistä kertaa toimivan kameran. Kun olin pieni, meidän perheessämme oli filmikamera suurinpiirtein siihen saakka kun menin kouluun. Äidin piirongin laatikoista löytyy paljon lapsuuskuvia minusta, mutta pikkuveliparastani ei sitten niinkään, koska uutta kameraa ei koskaan saatu hankittua. Ehkä valokuvaus ei oikein ollut meidän juttumme.

Paitsi että olen huono kuvaamaan, olen myös hyvin epäfotogeneettinen. Sanon aina, että minut tulee nähdä livenä, koska kuvan liikkumattomuus ei tee vikkelälle luonnolleni oikeutta.

Blogin myötä olen kuitenkin ottanut tavoitteekseni opetella ottamaan edes jonkinlaisia kuvia. Haluan oppia näkemään maailman kauneuden ja vangitsemaan ne pienet, taianomaiset hetket. Onneksi saimme joululahjaksi kameran. Se on ihan yksinkertainen digipokkari, mutta haluan uskoa, että minusta voi sen avulla kehittyä ainakin mukiinmenevä valokuvaaja. Ehkä voin sitten joskus investoida vielä laadukkaampaan kapistukseen.

No, tänään pudotin kameran lattialle ja sen näyttöön tuli särö. Onneksi kuvaaminen silti onnistuu edelleen. Huokaus. Täytyy jatkaa harjoituksia.... Yksinkertaisia vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan! Hoi virtuaalimaailma - kuuleeko kukaan?

Perhe on paras

Voi maanantai. Päivän haasteet eivät lainkaan houkutelleet kun aamupäivällä kahlasin loskassa yhtä aikaa paistuen kuumana helottavan auringon alla ja väristen tuulen kylmyydestä. Nyt on koittanut se aika keväästä jolloin talvivaatteet alkavat tuntua auttamattoman kömpelöiltä eikä lumien sulamista malttaisi enää odottaa, vaikka kirkas auringonpaiste saakin aikaan päänsäryn toisensa jälkeen. Voi maaliskuu...

Iltapäivän haasteena oli kuskata viikonlopun aikana raivatulta vintiltä kertyneet turhat roinat lahjoituksina kirpputoreille ja turhina hyötykäyttöasemalle. Perheenjäsenten avulla selvisimme urakasta. Kiitos kaunis - mitä tekisimmekään ilman teitä rakkaita! Toivottavasti muutto sujuu aikanaan yhtä sulavasti.

Mennyt viikonloppu vietettiin sekin viihtyisästi perheen parissa. Perjantaina testasimme uutta ihanaa reseptiä ja nautimme hyvästä ruoasta. Kyseisestä reseptistä lisää myöhemmin; kuvassa hieman esimakua. Näillä viikonlopputunnelmilla jaksaa taas yhden kiireisen viikon. Aurinkoista viikkoa kaikille!

Kevättä rinnassa

Tämä päivä ei käynnistynyt hyvin. Heräsin väsyneenä ja liian myöhään nyhvättyäni puoli yötä blogimaailmassa. Raastoin luuni sängystä kirpakkaan ulkoilmaan vain todetakseni, että olin lähtenyt liikkeelle aivan turhaan, sillä työkeikkani oli peruttu. Menin lähikauppaan ilman rahaa. Pakkanen kohmetti kasvoni ja salaatinlehteni.

Silti aamu oli tähänastisen viikkoni paras. Lopenuupunut bloggaajakin virkistyy kuin taikaiskusta, kun huomaa ihastella kevätaurinkoa. Myös iloiset ihmiset piristävät päivää. Täytyy kyllä sanoa - silläkin uhalla, että kuulostan lähikauppojen mainostajalta - etten mistään hinnasta vaihtaisi yllättävän lähellä sijaitsevaa lähikauppaani ja sen ystävällismielisiä myyjiä minkään supermarketin megajonoihin. Toivottavasti ei tarvitsekaan.




Keväinen valoilmiö rapussa.


Kotimatkalla haistoin entisen ala-asteeni (niin niitä taannoin kutsuttiin) ruokalasta tulvivan makkarakeiton tuoksun ja nostalginen liikutus läikähti sisälläni. Vaikka olen jo vuosikymmenen ajan ollut kasvissyöjä, enkä makkarakeitosta ikinä suuremmin piitannutkaan. Taitaa olla kevättä rinnassa.