Viikonlopun pieniä iloja

Just Little Things on ihana blogi, jota selaillessa hymy nousee huulille. Se sai minut haistelemaan meren tuoksua silmät ummessa, hihittämään ääneen hassuille aivastuksille ja pyyhkimään silmäkulmaani rakkaudesta liikuttuneena. Menneenä viikonloppuna elämän pieninä iloina näyttäytyivät erityisesti oman sängyn ja rakkaan ihon lämpö viikon poissaolon jälkeen. Nämä ajatukset uneen kietoutumisesta ja verkkaisesta nautiskelusta hiovat maanantain terävimmät reunat pehmeämmiksi. Väsykin tuntuu kaikkoavan, kun lukee ajatuksen pirteänä heräämisestä. Alan uskoa itsesuggestion voimaan. Ehkäpä positiivinen ajattelu todella toimii. Se tarvitsee vain vähän konkretiaa, kuten mustaa valkoisella - tai paremminkin tunnelmaan sopivalla väripohjalla.

Voulez-vous coucher avec moi?

Kaason tehtävistä kiireinen viikko ja juhlahumun täyteinen viikonloppu tulivat ja menivät. Nyt on elokuu, ja minä olen viljaa. Siis ihan kypsä korjattavaksi. Pieni kirpeys tuntuu jo tuulenvireessä, ja syksyn sävel soi mielessä.

Pesänrakennuspuuhat sen kun jatkuvat. En voi luvata jättäväni aihetta ainakaan ennen elokuun loppua ja tupaantuliaisia. Löysin makuuhuoneen sisustuksen innoittajaksi unelmieni sängyn.

Kas tässä

Se on nimeltään Retro Bed ja löytyy täältä. Tämän ympärille kelpaisi rakentaa juuri se pähkäilemäni yksinkertainen ja harmoninen mutta kuitenkin hauska makuuhuoneen sisustus. Ai että! Kyseinen valioyksilö jäänee tosin toistaiseksi haaveeksi vain. Mutta eipä kai noin 900 euron hinta kovin paha ole sängystä? Pannaan korvan taa tulevia vuosia ja sänkyhankintoja ajatellen.

Sivustolta löytyy muitakin komeita sänkyjä. En panisi pahakseni myöskään vaikkapa syvän harmaassa Draperissa koisimista. Tai voiko sängylle enää sopivampaa nimeä keksiäkään kuin Pesä? Tuo siro ja sulavalinjainen yöpöytä saisi sekin heti paikalla kodin makkaristani. Mattokin olisi tervetullut... Eniten ihastuin kuitenkin 50-luvun estetiikasta ammentavaan retrovuoteeseen, yllätys yllätys.

Draper

Nest

Smoke

Kaikki kuvat www.thesleeproom.com.

Maailmani väreissä

Tämä kuva on Weekday Carnival -blogista. Kuva muistuttaa minua lempiväriyhdistelmästäni, etenkin pukeutumisessa: perusasiat mustaa, ehkä hieman valkoista raikastamaan, ja väreiksi kirkasta sinapinkeltaista ja murrettua puuteriroosaa. Nämä värit sopivat hyvin omiin sävyihini ja taitavat olla hiipimässä vaivihkaa osaksi sisustustakin.

Elämäniloa



Minua on viime aikoina harmittanut, ahdistanut ja stressannut moni asia ja elämä yleisesti ottaen. Eilinen oli taas päivä surkeimmasta päästä. Illalla olin jo epätoivoinen, kunnes päätinkin purkaa kiukkuni lenkillä. Lähdin tutustumaan lähiseudun puisto-pururata-alueeseen ja löysin aivan kotinurkiltani suojaisan palstaviljelyalueen. Rauhoituin välittömästi ja mielialani kohosi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Eräs vanhempi pariskunta kuvasi paikkaa osuvasti, kun sitä heille ihastelin:

Rouva: "Tänne ei kuulu lainkaan liikenteen melu, vaikka on aivan keskellä."
Herra hymyillen: "Ja ollaan mukamas Helsingissä!"

Niinpä. Hölkätessäni siellä puiden katveessa, kukkien tuoksussa ja luonnon rauhaisassa vehreydessä mietin, että ehkäpä elämällä - ja Helsingillä - on sittenkin puolensa.

Jatkossa yritän pitää mielessäni yllä olevan kuvan elämänohjeet. Niissä tiivistyy elämänfilosofiani, jota jatkuvasti tavoittelen, vaikkakin välillä matkalla kompastellen. Löysin kuvan Home Sweet Home -blogista, josta muuten löytyy inspiraatiota estetiikan muodossa lisääkin.

Oodi lemppareille

Suuri blogi-inspiraationi kirjoitti eilen aiheesta, joka kosketti minua syvästi. Tai oikeastaan se oli vain sivulausemaininta, mutta kuitenkin. Samaistun yleensäkin sataprosenttisesti lähes kaikkeen, mitä tämä upea, lahjakas kirjoittaja kulloinkin keksii käsitellä. Hänen bloginsa ja kannustuksensa innoittivat minua myös oman blogin perustamisessa. Siis kiitos Eeva Kolu!

Nyt sain hyvän syyn kirjoittaa myös tästä itse aiheesta, jonka olen jo tovin halunnut jakaa kaikelle kansalle virtuaali-ihmemaassani. Kuten Eevan, minunkin mukavuusalueelleni kuuluu oleellisena osana Frasier. Tämä ohjelma osuvine huumoreineen on kaikkien stressintäyteisten, työaamuja edeltävien, ahdistusta enteilevien arki-iltojeni pelastus. Uskoakseni liian harva (alle keski-ikäinen) osaa arvostaa tämän sarjan nasevuutta. Se menee juuri sopivasti yli osuakseen aina suoraan maaliin.

Frasier on pelastanut minut jo monesta kiperästä paikasta. Lapsena sain valvoa saunailtoina hieman myöhempään, kun vanhemmat katsoivat vielä Frasierin. Sarjan uusintojen avulla jaksoin herätä aina uuteen aamuun ollessani isäni kuoleman masentama. Se auttoi unohtamaan oman elämän murheet puoleksi tunniksi joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa niin, että sain vajottua suloiseen tiedottomuuden ja unohduksen tilaan. Frasier myös yhdisti minut ja rakkaani, kun jouduimme lähes kymmenen vuoden paita-ja-peppuilun jälkeen asumaan erillämme kuukauden päivät Helsinkiin muuttoprosessin aikana. Meillä ei ollut läppäreitä saatika Skypeä, mutta samaan aikaan (ja joskus puhelinlangan päissä) Cranen tohtoriveljesten toilailuille naureskelu muistutti siitä, että toinen on vain fyysisen, ei henkisen etäisyyden päässä.

Frasierin ainoa miinuspuoli on sen myöhäinen lähetysaika. Kun sarjan uudet jaksot päättyivät ja toinen uusintakierros alkoi, päätin, etten seuraa sarjaa alusta uudestaan yöunieni kustannuksella; tiesinhän jo miten kaikki päättyy. Mutta kappas vain, tänä kesänä olen lipsunut takaisin mukavuusalueelleni.

Yksi syy siihen, miksi en ole saanut aikaiseksi ylistää Frasieria täällä ennen kuin nyt on erityisen loistavan jakson valinnan vaikeus. En vieläkään osaa päättää, joten valitsin satunnaisotannalla tämän jakson, jonka muistan olleen hauska, tietysti. Tässä siis makupala, mutta parasta on seurata päähenkilöiden elämää pidemmän aikaa jotta pääsee kärryille. Koukuttavuusvaroitus!

Jos joku muukin fanittaa Frasieria, olisi kiva kuulla olemassaolostanne. Tänne saa kommentoida! Lukijoita, onko teitä?

Kirjakello

Tadaa, saanko esitellä aiemmin vihjailemani sisustusprojektin lopputuloksen! Tuunailin (tai oikeastaan parempi, näppärämpi, käsistään kätevämpi ja kärsivällisempi puoliskoni taiteili) kirpputorilta ostamastani 50-luvun värikäskantisesta kirjasta kellon kiinnittämällä siihen koneiston ja viisarit. Sain idean Hilda Grahnatilta, joka myy näitä hauskoja, itse väsäämiään kirjakelloja nettikaupassaan.

Pahoittelen tärähtäneitä kuvia, syyttäkää tärähtänyttä kuvaajaa. Väriloisto ja veikeys tulevat paremmin esille tässä alkuperäisen idean äidin ja valokuvaajan kuvassa. Hihih, onnistuinpa löytämään samanlaisen kirjankannen kuin hänkin.

Kesädeppis



Valokuvaaja Hilda Grahnat on asian ytimessä. Hänen valokuvaprinttinsä ja ihastuttava bloginsa täällä.

Ulkona kesä on kauneimmillaan ja minä hikoilen ilmastoidussa toimistossa. Jokin tässä mättää. Ehkäpä siksi mietinkin syntyjä syviä. Tehokkaan työnteon sijaan keskityn pohtimaan elämän suuria kysymyksiä, kuten mitä teen elämälläni? Tätä tuntuu olevan liikkeellä.

Näin kesäkuumalla ajatukset eivät oikein luista. Aivokapasiteettini poukkoilee kärpäsajatuksista härkäsiin kykenemättä keskittymään siihen, mihin kulloinkin pitäisi, kuten nyt työntekoon. Äsken mietin kuumeisesti tulevaisuuttani ja kun nyt ryhdyin purkamaan ajatuksiani virtuaalipaperille, päällimmäisenä mielessäni pyöriikin vain harmistus siitä, että itselleni päivän ainoaksi hyväskäksi sallimani piirakka ei ollutkaan erityisen hyvää.

Tuttavani ilmoitti naamakirjastatuksessaan potevansa kesädeppistä. Sitäköhän tämä on? Kun elohopea kipuaa yli kahdenkymmenen asteen, kaikki kansa vapautuu kuin taikaiskusta kaikista aineellisista ja henkisistä kahleistaan ja riemuitsee kesän tuomasta elon auvosta oikein olan takaa. Nauttia täytyykin sekä menneen että tulevan, loputtomalta tuntuvan talven edestä. Jotkut sen sijaan asettautuvat ehdoin tahdoin puuduttavan toimistotyön armoille ja vain haaveilevat suven suloista.

Taidanpa olla yksinkertaisesti loman tarpeessa. Koska opiskelija ei kuitenkaan vapaata päivää näe, on otettava ilo irti sieltä mistä se helpoimmin irtoaa. Tänään lähden tutustumaan Kierrätyskeskukseen, ehkäpä kahteenkin. Siellä sieluni lepää. Ja jälkeenpäin syödään varmaankin jätskit kesäkilojen uhallakin. Siellähän seisovat muuttolaatikot ja kesätenttikirjat kotona, nyt on kesä!

Saarnasin taannoin äidilleni hetkessä stressaamatta elämisestä. Täytynee näyttää esimerkkiä ja ottaa omasta neuvosta vaari.

Kesä korvien välissä

Viime perjantaina iloitsin suunnattomasti viikonlopun mukanaan tuomasta vapaudesta. Olin väsynyt mutta onnellinen, niinkuin suurten saavutusten jälkeen ollaan. Minulle tuo suuri saavutus oli työviikon päättäminen. Säännöllinen työrytmi tuntuu aina yhtä hankalalta omaksua. Taidan olla allerginen työlle, niinkuin isäni tapasi sanoa. Hän viljeli usein huumoria, mutta luulen että tässä lohkaisussa piili totuuden siemen. Minä perin isältäni paitsi huumorin, myös runosieluisuuden ja haaveilijan luonteen.

Viikonloppu vierähti aivan liian nopeasti, ja tuntui etten ollut ehtinyt nauttia siitä, vaikka olinkin viettänyt hauskoja hetkiä ystävän seurassa, unohtanut suloisesti ajan kulun kirpparilla, paennut todellisuutta nauttimalla elokuvakulttuurista ja syönyt hyvää ruokaa kerrankin kiireettä. Aurinko oli paistanut, ja kun maanantaiaamuna tuijotin työpaikan ikkunasta sateen piiskaamaa katua, tunsin etten ollut ehtinyt saada kesäisestä viikonlopusta kaikkea irti.

Vasta sunnuntai-iltana olin ehtinyt vapautua ja rentoutua nauttimaan hidastuneesta maailmanmenosta. Vasta tuolloin elämäni oli alkanut taas valua omalla painollaan, omaan tahtiinsa, viikon sanellun aikataulun ja sitä seuranneen yli-innokkaan mielen vastaliikkeen jälkeen. Kuten niin usein ennenkin, vasta yön tunteina mielikuvitukseni alkoi virrata vapaasti ja oloni oli yhdellä sanalla kuvaten inspiroitunut.

Inspiroitumisesta syntyi tunne, johon haluan tarttua koko kesäksi. Se oli kesäfiilis. Tunsin selvästi, kuinka jokin liikahti sisälläni ja kesä alkoi mielessäni. Talven samanaikaisen tummuuden ja kalvakkuuden jälkeen janosin lämpöä, tunnelmaa, mystiikkaa. Aiemmin kliinisyyttä kaivannutta mieltäni kiihotti yhtäkkiä ajatus syvistä väreistä, kuten purppurasta ja okrasta, sekä jostakin kimaltavasta ja kuultavasta. Aloin mielessäni sisustaa uusiksi niin makuuhuonettani kuin pölyistä pääkoppaani. Silmät suljettuina uppouduin kesätunnelmaan. Tunsin ihollani auringon lämmön, kuuman ilman kosteuden ja pienenpieniksi pisaroiksi tiivistyvän hien. Näin itseni viilettämässä höyryäviä katuja hiukset valtoimenaan tuulessa hulmuten. Suloisesti hyväilevä kesätuuli virkisti oloani ja kutitti kuin viileä puhallus lämpimiltä huulilta. Nukahdin mielessäni lomailevien ihmisten hyväntuuliset ilmeet aurinkolasien takana. Korvissani soi kepeä nauru joka pulpahteli kuin kuplajuoma tai polveilevana soliseva puro.

Kyllä kesä on kiva. Siihen yhdistyvät vapaus ja nuoruus, jolloin vapauskin vielä oli todellista kesäisin. Näinä kesinä minä olen työn raskaan raataja, mutta olen päättänyt, ettei se estä minua nauttimasta kesästä. Mieleni on luottavainen, koska olen jo saavuttanut kesän ajatuksissani. Todellisuudessa Suomen kesä on ailahtelevainen kuin Äiti Maa. Kesä onkin tunnetila, korvien välissä.

Minun kesätunnelmani kruunaamiseen tarvitaan enää yksi asia: kesämies. Hän saapuu onneksi jo perjantaina - taas yksi syy odottaa viikonloppua kuin kuuta nousevaa.


Kuvat muun muassa menneiden vuosien ihanilta Faces-festareilta. Tänä vuonna jokavuotisen perinteen korvaavat ystävän häät. Ensi kesänä toivottavasti taas... Siihen mennessä täytynee hankkia uudet tennarit puhkikuluneiden ja poisheitettyjen tilalle. Niihin tiivistyy aimo annos kesän huoletonta tunnelmaa.

Mattomania

Edellisessä kämpässämme ei ollut lainkaan mattoja. Yhtenä syynä oli viehättävä puulattia, jota ei tohtinut peittää (vaikka siitä jäikin tikkuja jalkoihin). Asuttuamme tyytyväisinä matottomassa asunnossamme viitisen vuotta aloin yhtäkkiä kuluvan vuoden alussa kuumeisesti kaivata jotakin pehmeää jalkojeni alle. En enää kyennyt muistamaan, miksi ihmeessä emme olleet aiemmin hankkineet mattoja.

Niinpä kiikutin kirpputorilta kotiin kokeeksi pari pientä räsymattoa, alkajaisiksi eteiseen. Isommat hankinnat päätin säästää uuteen kämppään. Äkkiä muistin selvästi, miksi elimme matottomassa ympäristössä. Mieleeni palautuivat ajat jolloin olimme juuri muuttaneet omillemme. Tuolloin meillä oli kuin olikin jonkin aikaa jopa useita mattoja. Kissat rakastivat niitä. Niiden alle oli kiva kaivautua ja piilottaa leluja. Mattojen hapsuja oli pakko saada pureksia. Kaikista ihaninta oli ottaa kunnolla vauhtia ja syöksyä maton päähän niin, että koko matto rullautui yhdeksi isoksi mytyksi. Myös karvapallojen oksentaminen oli aina päästävä tekemään matolla. Aikani mattoja oikoiltuani ja tahroja hinkattuani tein periaatepäätöksen: ei enää mattoja meidän huusholliimme.

Nyt uudessa kodissa olen huonoista kokemuksista huolimatta kehittänyt suoranaisen mattomanian. Täällä lattiat ovat vähemmän viehättävää puunväristä muovia, joten haluan matoilla raikastaa asunnon ilmettä ja luoda pohjan muulle sisustukselle. Kaikki alkoi, kun tilasin keittiöön tällaisen upean graafisen muovimaton.

Mira-matto, Pappelina

Matto oli arvokas, mutta hintansa väärtti. Sen kuosi piristi kertaheitolla valkoista keittiötämme ja antoi sille toivomani mustavalkoisen pohjan, jolle ripotella väriläiskiä. Muovimatto ei liu'u lainkaan, joten kissatkaan eivät saa sitä rutattua. Ja mikä parasta, muovipinnalta on helppo pyyhkäistä ruokatahrat kostealla rätillä. Ihanaa!

Tähän mattoon ihastuttuani en ole saanut tarpeekseni muovimatoista. Ne ovat palauttaneet uskoni mattojen käytännöllisyyteen. Niinpä tilasin kylppäriin myöskin mustavalkoisen muovimaton Brita Swedeniltä.

Brita Swedeniltä voisin hamstrata vaikka kuinka monta muutakin mahtimattoa, niin ihania ne ovat! He lupailevat muovimattojen olevan pitkäikäisiä, mikä on tietenkin aivan mahtavaa. Suosittelen lämpimästi heidän blogiaan vaikka vain haaveiluun ja väriterapiaksi.

Nyt painiskelen enää olohuoneen maton valinnan kanssa. Olen päättänyt pysytellä mustavalkoisuudessa, joka yhtenäistää kaksiomme ilmeen. Jyrkän yksinkertainen väriskaala myös rauhoittaa värikylläistä esinekokoelmaamme ja sopii mainiosti 60-lukulaiseen tyyliin. Ah, niin ajatonta ja tyylikästä! Mutta: valitako ikealainen kestosuosikki, vai jälleen uusi muovimatto? Kas siinä pulma.

Ikean Stockholm Rand

Flora-muovimatto, Peroba

Peroban muovimatto on edullisempi ja tuntuu peroonalliselta vaihtoehdolta. Siinä yhdistyvät täydellisesti selkeys, helppohoitoisuus ja boheemi etnisyys. Ikean Stockholm Rand sen sijaan vilahtelee milloin missäkin sisustuslehdessä ja -blogissa, mutta on yksinkertaisen kaunis ja talvella muovimattoa pehmeämpi jalan alla. Olkkariin kangasmattokin käy, koska se on niin iso etteivät kissat saa sitä siirreltyä, ja päälle tulee huonekaluja. Muovimatolta tosin olisi helpompi putsata niitä karvapalloja, joilta tuskin vältytään, ja kesällä se olisi ihanan keveä... Vaikea valinta.

Tukka hyvin, kaikki hyvin?

Hiukseni aiheuttavat minulle päänvaivaa. Kuten usein ennenkin, jahkailen kahden kampausvaihtoehdon välillä osaamatta päättää mitä teen. Viime syksynä tein rohkean päätöksen ja leikkautin pitkät hiukseni asteittain lyhyiksi. Olen ollut lyhyeen tukkaan todella tyytyväinen ja saanut siitä paljon positiivista palautetta. Retrohenkinen, pyöreänmallinen leikkaus on vaivaton, lyhyydestään huolimatta naisellisen pehmeä ja sopii graafisessa linjakkuudessaan erinomaisesti suoralle hiuslaadulleni. Lisäksi se tuo roppakaupalla asennetta pyöreisiin poskiini.

Hiusmalliani inspiroineen huippumalli Tao Okamoton  kuva on lainattu täältä.

Rohkeus kannatti, sillä löysin viimein persoonallisen ja toimivan hiusmallin. Miksi, oi, miksi siis haikailen nyt paluuta pitkiin kutreihin?!

Kuva: Stockholm Streetstyle

Lämpenevässä ilmastossa sileä kampaus ei enää pysykään muodossaan yhtä hyvin kuin talvella. Kesällä kaipaan hieman sekaista, boheemia hippi- tai rokkitukkaa. Kun viilettää työmatkansa fillarilla tukka putkella niinkuin minä, tuuli tuivertaa kuontalon taakse, halusi tai ei. Kesän kuumuudessa tuntuu helpottavalta, kun hiuksissa on sen verran pituutta että ne voi hetkessä haroa omalla viisipiikkisellä uuteen uskoon ja tietää näyttävänsä huolettoman huolitellulta.

Hikisissä tunnelmissa on myös ihanaa nostaa hiuspehko ylös. Haaveilen korkeaprofiilisesta suttunutturasta, joka on helppo kietaista kampaukseksi mihin tahansa tilaisuuteen ja joka toimii niin tylsien työasujen kuin laiskojen kesäkuteiden kruununa.

Kuva: Streethearts

Kun nyt pähkäilen pehkoni kanssa, näen kaupungin ihmisvilinässä vain perätysten keikkuvia hiusmalleja. Eräänä päivänä ratikassa ihastuin kampaukseen, jossa sykerön kietomiseen oli käytetty donitsia. Tuo 80-luvun kauhistuttava jäänne näytti niin hauskalta ja persoonalliselta, että ennustan sen tekevän tuotapikaa paluun ainakin omaan hiustentaltuttamisarsenaaliini. Olettaen tietysti, että tukkani on jossain vaiheessa niin pitkä, että siihen voi ylipäätään lisätä irtonaisia osia. Hassua, kuinka houkuttelevalta ajatus kaikenmaailman klipsujen ja kieputtimien taiteilusta omaan päähän nyt tuntuu, kun en todellisuudessa ikinä jaksa tehdä tukalleni mitään - pääasia että päässä pysyy.

Bongasin taannoin kaupungilla toisenkin nostalgisen hiustyylin: lettiponnarin. Lapsuudessa superpitkät hiukseni oli usein kieputettu pakettiin samaan tyyliin leikkipuistoissa temmeltäessä. Näppärää, näyttävää ja ehdottomasti nykypäivään ja aikuisikään soveltuvaa!

Tämä täältä

Lyhyen mallin muodossaan pitäminen tulee kalliiksi, mikä on dilemmani osatekijä. Luottokampaajani jäi sitä paitsi kotikaupunkiini satojen kilometrien päähän. Myös persoonallisuustekijä on olennainen. Kotikaupunkiani paremmin ajan hermolla olevassa Helsingissä lyhyt tukkani sulautuukin ajoittain massaan ja tuntuu ehkä siksi vähän kyllästyttävältä. Seksikkyysastekin on mielestäni kummassakin kampauksessa taattu, mutta eri tavalla. Pitkät kutrit viestivät vapaudesta ja vallattomuudesta, kun taas lyhyt malli korostaa vartalon naisellisuutta ja poskipäitä luomallaan kontrastilla.

Kuva täältä

Kuva: Evergreen garderobi

Todellisuudessahan vaihtoehtoni ovat tässä vaiheessa joko leikata tai antaa kasvaa. Hetken on tukka jo nyt muuttohässäkässä ja uuteen kaupunkiin asettuessa saanut olla rauhassa niin, että malli on muuttunut epämääräiseksi, mutta ihan hetkessä ei kunnon pituuksiin päästä. Mutta eipä jokin tuollainen välivaiheen polkkakaan olisi lainkaan hassumpi näin kesän korvilla...

Louise Brooks täältä