Marraskuu ja valo

Marraskuu ja valo. Siinäpä paradoksi. Valo. Tuo ihmeellinen, tähän aikaan vuodesta niin harvinainen ja kaivattu ilmiö näillä leveysasteilla. Tänä aamupäivänä se suorastaan tulvi ikkunoista huoneeseen ja sai kodin näyttämään pitkästä aikaa avaralta. Marraskuisen kroonisen väsymyksen aiheuttamasta lieveilmiöstä, siivoamattomuudesta, huolimatta. Jopa telineellä kuivuvat pyykit näyttivät kauniilta.

Ihanan aamupäivästä tekivät myös karkit, joita nautin aamupalan jälkkäriksi. Hauska lasirasia on kirpputorilöytö. Mikähän lienee Electroluxin pyykinpesuaineelle tarkoitettu mainosastia (?). Niin, ei tunnu onnistuvan niistä makeisista vieroittuminen nyt, ei sitten millään. Alan kallistua sille kannalle, ettei marraskuussa kannata yrittää oikeastaan yhtään mitään. Katsotaan kaikkea sitten uudelleen ensi vuoden puolella. No, jouluna voi ehkä ensin vähän sytytellä kynttilöitä ja syödä (suklaata).

Karkkeja mussutellessa sopi myös katsoa uutta Tyylivarkaat-ohjelmaa, jonka ensimmäinen jakso nähtiin eilen. Tai siis minähän en nähnyt, kun unohdin, mutta onneksi ohjelma löytyy myös netistä. Piristävältä ja inspiroivalta vaikutti, odotan innolla lisää.

Nyt iltapäivän valo hiipuu jälleen vääjäämättömällä tahdilla kohti marraskuun tunnusomaista pimeyttä. Saako mennä kohta takaisin nukkumaan?

Maanantaiahdistus

Päivän ajatusten parhaimmistoa:

Vietän kaikki aamuni töissä. Tai kiirehtien kotona, matkalla töihin, paniikissa, taas myöhässä... Työelämään astuttuani tulen viettämään joka ikisen elämäni aamun työn merkeissä. Paitsi viikonloppuisin, mutta silloin nukun aamupäivään, kun kerrankin saan. Missaan siis kaikki aamut!

Outo ajatus, koska en ole lainkaan aamuihminen. Ei minua ole tähänkään asti harmittanut aamujen menettäminen. Pidän enemmän illoista. Jos joskus olen hereillä kukonlaulun aikaan, kokemus on sitäkin ihmeellisempi.

En ole säännöllinen ihminen. Vaikka rakastaisin jonkin asian tekemistä palavasti, en siltikään jaksa tehdä sitä jatkuvasti, tai ainakaan mitenkään säännöllisesti. Minä samaan aikaan kadehdin ja pidän ärsyttävinä tyyppejä, jotka kertovat lenkkeilevänsä, kokkaavansa, siivoavansa, nauttivansa elämästä tai tekevänsä mitä tahansa joka päivä. Itse en voi sanoa tekeväni päivittäin muuta kuin syöväni. Vessassa käyntikin voi hyvinkin unohtua ainakin melkein koko päiväksi, jos uppoudun johonkin täysillä. Vaikka joutuisin tekemään jotakin usein, toistuvasti ja aina samalla aikataululla, minulle ei siltikään muodostu minkäänlaista rytmiä. Esimerkiksi työ- sellaista. Olen kertakaikkiaan spontaani, ja sillä hyvä!

Hmm, alan epäillä että kärsin keskittymishäiriöstä.

Voisin ruveta taiteilijaksi! Harmi, etten osaa taiteilla mitään...

Need I say more?

Itsediagnoosi: havaittavissa selvää, vakavaa maanantaiahdistusta. Määrään itselleni oireiden lievitykseksi kesäisiä kuvia, Sinkkuelämää ja suklaata sekä ihanan kiireettömän ja spontaanin viikonlopun muistelua. Ennuste: tila on ohimenevä, mutta uusiutuu mitä todennäköisimmin. Pitkäaikainen hoitovaste saavutettaneen vain lomailulla. Tämä hoitomuoto on kuitenkin kallis ja vaatii pitkän vaikutusajan.

Koska lomailua on tiedossa vasta syksyllä, yritän imeä näistä tunnelmista irti kaiken mahdollisen energian. En pidä siitä, että kaikkea kuvaillaan nykysuomeksi mahtavaksi ja ihan parhaaksi, mutta nyt täytyy sanoa, että se, että voi halutessaan nukkua puoleenpäivään, ottaa alkuillasta päikkärit ja valvoa yömyöhään, on kyllä nimenomaan mahtavuutta ja parhautta. Ehkäpä minulle urkenisi ura kotikissana, nehän saavat nukkua kun tykkäävät. Asiaa, sanon minä!

Kissa kesälaitumella. Siinäpä tavoite!

Todellinen helmi

Viime aikoina olen blogannut nihkeästi. Mielessä on kyllä pyörinyt aihetta ja asiaa, mutta jyrkkä itsesensuuri ja loputon jahkailu ovat estäneet kaikkia kirjoituksentynkiä päätymästä virtuaalipaperille asti.

Tämä päiväkin käynnistyi tahmeasti. Odotin herääväni virkeänä mentyäni kerrankin ajoissa nukkumaan, mutta sen sijaan olin aamulla kuolemanväsynyt. Julmaa ironiaa. Illalla raahasin itseni päikkäreiltä tapaamaan Berliinistä Helsingin-visiitille saapunutta ystävääni. Menomatka tuntui kestävän ikuisuuden, ratikan penkit haisivat tunkkaisilta, päätäni särki ja tunsin itseni nuhjuiseksi.

Vajaa pari ystävän kanssa rupatellessa vietettyä tuntia piristivät kuitenkin kummasti. Kuulumiset maailmalta ravistelivat minuun eloa kuin virkistävä kesätuuli. Paluumatkalla oloni oli iloinen, innostunut ja inspiroitunut. Kaduilla käyskentelevät ihmiset näyttivät kauniilta ja matkakortti tuntui menolipulta maailmaan.

Ystäväni kertoi tykkäävänsä blogistani. Se oli kiva kuulla. Kotimatkalla tämä kirjoitus alkoi kirjoittaa itseään päässäni. Perillä huomasin ratikkapysäkkini vieressä kasvavien kukkien loiston ja heleän ilta-auringon kajon. Kameraparka, jota en hetkeen ole jaksanut kantaa mukanani, löytyi sekin heti laukun pohjalta ja taltioi tunnelman. Innostuin poimimaan pari kukkaa mukaanikin. Loppumatkan askel oli kevyt, ja hymyilin kuin pää pilvissä.

Ystävän tapaaminen todella voi tehdä päivästä onnellisen. Nyt torstai-iltani on toivoa täynnä. Uskon, että henkinen kasvojenkohotus näkyy naamallani vielä huomennakin. Kiitos Helmi!

Elämä ei ole hassumpaa

Olen nyt selvinnyt hengissä kahdesta päivästä uudessa työpaikassa. Juhlan paikka! Juhlistin salmiakkilakulla, kyllä oli hyvää.

Auvoista viikonloppua muistelemalla jaksan toivottavasti viikon loppuun. Laajensin taas uutta reviiriäni ja näin paljon kaunista ja kiinnostavaa. Katselin tosin maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa, sillä rakkaani oli täällä kanssani. Toivottavasti muistot auttavat kestämään myös ikävää kesäkuun alkuun, jolloin seuraavan kerran näemme.

Siihen asti yritän keskittyä positiiviseen, kuten siihen että

kesä on tullut Helsinkiin, ja töihin tarkenee pyöräillä ilman takkia!
Läheisestä kaupasta löytyy elinehtoani salmiakkilakua, jota entisestä kotikaupungistani ei löytänyt juuri mistään.
Lyhyen työmatkani varrella on kaksi antiikkiliikettä (kyllä, kyllä mummu, yritän tästä huolimatta pitää lompakon nyörit tiukalla. Mutta ainahan voi katsella ja ihastella...).
Sain tänään ison paketin ja nyt uudessa kämpässä on ainakin huonekalut paikoillaan.

Kuten lapsi ratikassa lauleskeli rattaissaan: Elämä ei ole hassumpaa... Jotkut ymmärtävät sen jo pienenä. Minä yritän vasta opetella.

Kaunis verhokangas UFFilla.

Makoisa kahvihetki kera ystävien.

Paketissa oli tämä (kissat omasta takaa).

Pakkausmateriaaliin oli tietenkin heti pesiydyttävä.

Talven läksiäiset

Kevät on viimein tullut jäädäkseen. Sen tietää siitä, että silmiä kutittaa, nenä on tukossa ja aivastuttaa. Edellä luetelluista vaivoista huolimatta riemuitsen vailla sarkasmin häivää: tervetuloa ihana kevät!

Nyt on paikallaan viettää läksiäisiä ja muistella talven kauneutta.



Pakkasia ei tule ikävä, pehmoisia villapaitoja kylläkin.



Loppuviikon alkua



Perjantain vastaisena yönä kuura oli kuvioinut asvaltin mustalla jäällä.



Äidin keittiö kuin minttupastilli.



Pitääkö sylkäistä olan yli kun näkee mustan kissan oven päällä aamutuimaan?



Ihana teehetki ystävän seurassa.



Itsetehty läksiäislahja ystävältä. <3



Kummituskissa omi lahjapaketin narun.

Valokuvauksellista

Ajattelin kirjoittaa valokuvauksesta. Suhteestani siihen kertoo paljon se, että pohdin ainakin viisi minuuttia sitä, miten aloittaisin tämän blogimerkinnän. Valokuvat. Vai sittenkin vain kuvat? Valokuvaaminen? Valokuvaus?

Oli miten oli, se on varmaa, että minä olen tässä suhteessa täysi noviisi. Omistan nyt ensimmäistä kertaa toimivan kameran. Kun olin pieni, meidän perheessämme oli filmikamera suurinpiirtein siihen saakka kun menin kouluun. Äidin piirongin laatikoista löytyy paljon lapsuuskuvia minusta, mutta pikkuveliparastani ei sitten niinkään, koska uutta kameraa ei koskaan saatu hankittua. Ehkä valokuvaus ei oikein ollut meidän juttumme.

Paitsi että olen huono kuvaamaan, olen myös hyvin epäfotogeneettinen. Sanon aina, että minut tulee nähdä livenä, koska kuvan liikkumattomuus ei tee vikkelälle luonnolleni oikeutta.

Blogin myötä olen kuitenkin ottanut tavoitteekseni opetella ottamaan edes jonkinlaisia kuvia. Haluan oppia näkemään maailman kauneuden ja vangitsemaan ne pienet, taianomaiset hetket. Onneksi saimme joululahjaksi kameran. Se on ihan yksinkertainen digipokkari, mutta haluan uskoa, että minusta voi sen avulla kehittyä ainakin mukiinmenevä valokuvaaja. Ehkä voin sitten joskus investoida vielä laadukkaampaan kapistukseen.

No, tänään pudotin kameran lattialle ja sen näyttöön tuli särö. Onneksi kuvaaminen silti onnistuu edelleen. Huokaus. Täytyy jatkaa harjoituksia.... Yksinkertaisia vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan! Hoi virtuaalimaailma - kuuleeko kukaan?