Tämä päiväkin käynnistyi tahmeasti. Odotin herääväni virkeänä mentyäni kerrankin ajoissa nukkumaan, mutta sen sijaan olin aamulla kuolemanväsynyt. Julmaa ironiaa. Illalla raahasin itseni päikkäreiltä tapaamaan Berliinistä Helsingin-visiitille saapunutta ystävääni. Menomatka tuntui kestävän ikuisuuden, ratikan penkit haisivat tunkkaisilta, päätäni särki ja tunsin itseni nuhjuiseksi.
Vajaa pari ystävän kanssa rupatellessa vietettyä tuntia piristivät kuitenkin kummasti. Kuulumiset maailmalta ravistelivat minuun eloa kuin virkistävä kesätuuli. Paluumatkalla oloni oli iloinen, innostunut ja inspiroitunut. Kaduilla käyskentelevät ihmiset näyttivät kauniilta ja matkakortti tuntui menolipulta maailmaan.
Ystäväni kertoi tykkäävänsä blogistani. Se oli kiva kuulla. Kotimatkalla tämä kirjoitus alkoi kirjoittaa itseään päässäni. Perillä huomasin ratikkapysäkkini vieressä kasvavien kukkien loiston ja heleän ilta-auringon kajon. Kameraparka, jota en hetkeen ole jaksanut kantaa mukanani, löytyi sekin heti laukun pohjalta ja taltioi tunnelman. Innostuin poimimaan pari kukkaa mukaanikin. Loppumatkan askel oli kevyt, ja hymyilin kuin pää pilvissä.
Ystävän tapaaminen todella voi tehdä päivästä onnellisen. Nyt torstai-iltani on toivoa täynnä. Uskon, että henkinen kasvojenkohotus näkyy naamallani vielä huomennakin. Kiitos Helmi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti