Kesä korvien välissä

Viime perjantaina iloitsin suunnattomasti viikonlopun mukanaan tuomasta vapaudesta. Olin väsynyt mutta onnellinen, niinkuin suurten saavutusten jälkeen ollaan. Minulle tuo suuri saavutus oli työviikon päättäminen. Säännöllinen työrytmi tuntuu aina yhtä hankalalta omaksua. Taidan olla allerginen työlle, niinkuin isäni tapasi sanoa. Hän viljeli usein huumoria, mutta luulen että tässä lohkaisussa piili totuuden siemen. Minä perin isältäni paitsi huumorin, myös runosieluisuuden ja haaveilijan luonteen.

Viikonloppu vierähti aivan liian nopeasti, ja tuntui etten ollut ehtinyt nauttia siitä, vaikka olinkin viettänyt hauskoja hetkiä ystävän seurassa, unohtanut suloisesti ajan kulun kirpparilla, paennut todellisuutta nauttimalla elokuvakulttuurista ja syönyt hyvää ruokaa kerrankin kiireettä. Aurinko oli paistanut, ja kun maanantaiaamuna tuijotin työpaikan ikkunasta sateen piiskaamaa katua, tunsin etten ollut ehtinyt saada kesäisestä viikonlopusta kaikkea irti.

Vasta sunnuntai-iltana olin ehtinyt vapautua ja rentoutua nauttimaan hidastuneesta maailmanmenosta. Vasta tuolloin elämäni oli alkanut taas valua omalla painollaan, omaan tahtiinsa, viikon sanellun aikataulun ja sitä seuranneen yli-innokkaan mielen vastaliikkeen jälkeen. Kuten niin usein ennenkin, vasta yön tunteina mielikuvitukseni alkoi virrata vapaasti ja oloni oli yhdellä sanalla kuvaten inspiroitunut.

Inspiroitumisesta syntyi tunne, johon haluan tarttua koko kesäksi. Se oli kesäfiilis. Tunsin selvästi, kuinka jokin liikahti sisälläni ja kesä alkoi mielessäni. Talven samanaikaisen tummuuden ja kalvakkuuden jälkeen janosin lämpöä, tunnelmaa, mystiikkaa. Aiemmin kliinisyyttä kaivannutta mieltäni kiihotti yhtäkkiä ajatus syvistä väreistä, kuten purppurasta ja okrasta, sekä jostakin kimaltavasta ja kuultavasta. Aloin mielessäni sisustaa uusiksi niin makuuhuonettani kuin pölyistä pääkoppaani. Silmät suljettuina uppouduin kesätunnelmaan. Tunsin ihollani auringon lämmön, kuuman ilman kosteuden ja pienenpieniksi pisaroiksi tiivistyvän hien. Näin itseni viilettämässä höyryäviä katuja hiukset valtoimenaan tuulessa hulmuten. Suloisesti hyväilevä kesätuuli virkisti oloani ja kutitti kuin viileä puhallus lämpimiltä huulilta. Nukahdin mielessäni lomailevien ihmisten hyväntuuliset ilmeet aurinkolasien takana. Korvissani soi kepeä nauru joka pulpahteli kuin kuplajuoma tai polveilevana soliseva puro.

Kyllä kesä on kiva. Siihen yhdistyvät vapaus ja nuoruus, jolloin vapauskin vielä oli todellista kesäisin. Näinä kesinä minä olen työn raskaan raataja, mutta olen päättänyt, ettei se estä minua nauttimasta kesästä. Mieleni on luottavainen, koska olen jo saavuttanut kesän ajatuksissani. Todellisuudessa Suomen kesä on ailahtelevainen kuin Äiti Maa. Kesä onkin tunnetila, korvien välissä.

Minun kesätunnelmani kruunaamiseen tarvitaan enää yksi asia: kesämies. Hän saapuu onneksi jo perjantaina - taas yksi syy odottaa viikonloppua kuin kuuta nousevaa.


Kuvat muun muassa menneiden vuosien ihanilta Faces-festareilta. Tänä vuonna jokavuotisen perinteen korvaavat ystävän häät. Ensi kesänä toivottavasti taas... Siihen mennessä täytynee hankkia uudet tennarit puhkikuluneiden ja poisheitettyjen tilalle. Niihin tiivistyy aimo annos kesän huoletonta tunnelmaa.

Mattomania

Edellisessä kämpässämme ei ollut lainkaan mattoja. Yhtenä syynä oli viehättävä puulattia, jota ei tohtinut peittää (vaikka siitä jäikin tikkuja jalkoihin). Asuttuamme tyytyväisinä matottomassa asunnossamme viitisen vuotta aloin yhtäkkiä kuluvan vuoden alussa kuumeisesti kaivata jotakin pehmeää jalkojeni alle. En enää kyennyt muistamaan, miksi ihmeessä emme olleet aiemmin hankkineet mattoja.

Niinpä kiikutin kirpputorilta kotiin kokeeksi pari pientä räsymattoa, alkajaisiksi eteiseen. Isommat hankinnat päätin säästää uuteen kämppään. Äkkiä muistin selvästi, miksi elimme matottomassa ympäristössä. Mieleeni palautuivat ajat jolloin olimme juuri muuttaneet omillemme. Tuolloin meillä oli kuin olikin jonkin aikaa jopa useita mattoja. Kissat rakastivat niitä. Niiden alle oli kiva kaivautua ja piilottaa leluja. Mattojen hapsuja oli pakko saada pureksia. Kaikista ihaninta oli ottaa kunnolla vauhtia ja syöksyä maton päähän niin, että koko matto rullautui yhdeksi isoksi mytyksi. Myös karvapallojen oksentaminen oli aina päästävä tekemään matolla. Aikani mattoja oikoiltuani ja tahroja hinkattuani tein periaatepäätöksen: ei enää mattoja meidän huusholliimme.

Nyt uudessa kodissa olen huonoista kokemuksista huolimatta kehittänyt suoranaisen mattomanian. Täällä lattiat ovat vähemmän viehättävää puunväristä muovia, joten haluan matoilla raikastaa asunnon ilmettä ja luoda pohjan muulle sisustukselle. Kaikki alkoi, kun tilasin keittiöön tällaisen upean graafisen muovimaton.

Mira-matto, Pappelina

Matto oli arvokas, mutta hintansa väärtti. Sen kuosi piristi kertaheitolla valkoista keittiötämme ja antoi sille toivomani mustavalkoisen pohjan, jolle ripotella väriläiskiä. Muovimatto ei liu'u lainkaan, joten kissatkaan eivät saa sitä rutattua. Ja mikä parasta, muovipinnalta on helppo pyyhkäistä ruokatahrat kostealla rätillä. Ihanaa!

Tähän mattoon ihastuttuani en ole saanut tarpeekseni muovimatoista. Ne ovat palauttaneet uskoni mattojen käytännöllisyyteen. Niinpä tilasin kylppäriin myöskin mustavalkoisen muovimaton Brita Swedeniltä.

Brita Swedeniltä voisin hamstrata vaikka kuinka monta muutakin mahtimattoa, niin ihania ne ovat! He lupailevat muovimattojen olevan pitkäikäisiä, mikä on tietenkin aivan mahtavaa. Suosittelen lämpimästi heidän blogiaan vaikka vain haaveiluun ja väriterapiaksi.

Nyt painiskelen enää olohuoneen maton valinnan kanssa. Olen päättänyt pysytellä mustavalkoisuudessa, joka yhtenäistää kaksiomme ilmeen. Jyrkän yksinkertainen väriskaala myös rauhoittaa värikylläistä esinekokoelmaamme ja sopii mainiosti 60-lukulaiseen tyyliin. Ah, niin ajatonta ja tyylikästä! Mutta: valitako ikealainen kestosuosikki, vai jälleen uusi muovimatto? Kas siinä pulma.

Ikean Stockholm Rand

Flora-muovimatto, Peroba

Peroban muovimatto on edullisempi ja tuntuu peroonalliselta vaihtoehdolta. Siinä yhdistyvät täydellisesti selkeys, helppohoitoisuus ja boheemi etnisyys. Ikean Stockholm Rand sen sijaan vilahtelee milloin missäkin sisustuslehdessä ja -blogissa, mutta on yksinkertaisen kaunis ja talvella muovimattoa pehmeämpi jalan alla. Olkkariin kangasmattokin käy, koska se on niin iso etteivät kissat saa sitä siirreltyä, ja päälle tulee huonekaluja. Muovimatolta tosin olisi helpompi putsata niitä karvapalloja, joilta tuskin vältytään, ja kesällä se olisi ihanan keveä... Vaikea valinta.

Ratikassa

Ratikkamatkat ovat yksi suosikkiasioistani Helsingissä. Bussissa kärsin lievästä pahoinvoinnista, ellen istu aivan edessä tuijotellen etuikkunasta häämöttävään horisonttiin. Metro puolestaan on pimeä ja aavistuksen pelottava paikka. Ratikka kolistelee menemään tasaisen rauhoittavasti. Sen liikkeet myötäilevät teiden mutkia ja etenemistahti on varma. Maisemat antavat monipuolisen koostekuvan urbaanista ympäristöstä. Ikkunoista vilahtelee erivärisiä kerrostaloja erkkereineen ja parvekkeineen, toinen toisensa perään.

Hetkellisesti voi päästä seuraamaan yksittäisen kaupunkilaisen arkea. Ratikan rinnalla etenee pyöräilijä, joka polkee rytmikkäästi kuulokkeista soivan musiikin tahtiin. Musiikin voi melkein kuulla, ja on kuin välissämme ei olisikaan lasia. Tarkkaavaisena taluttajansa reittiä nuuskivan koiran valppauden voi tuntea ja nuuskutuksen kuulla. Lähikaupasta mehujään kanssa hypähtelevän lapsen into tarttuu ja huomaan nuolaisevani huuliani maistaen mehujään raikkauden. Kaupungin katuja elämänsä tallanneelta näyttävän harmaapäisen vanhuksen ryppyisiltä kasvoilta kuvastuu jotain kiehtovaa. Viisautta? Kokemusta?

Oma ratikkareittini on juuri sopivan pituinen, jotta sen aikana ehtii rentoutua muttei muuttua kärsimättömäksi. Vaikka taitan tuon matkan monta kertaa viikossa, näen ainakin vielä aina jotain uutta. Parasta on kuunnella matkatoverien keskusteluja. Muun muassa tämä ykskantaan lausuttu kommentti herätti mielenkiintoni ja sai hymyn kohoamaan huulilleni

Nainen toiselle: Ai, sitäkö sä tarkoitit? Kas kun mä taas tarkoitin ihan sitä mitä mä sanoin.

Voisin istuskella ratikassa tuntikausia ja kierrellä kaupunkia.

Tukka hyvin, kaikki hyvin?

Hiukseni aiheuttavat minulle päänvaivaa. Kuten usein ennenkin, jahkailen kahden kampausvaihtoehdon välillä osaamatta päättää mitä teen. Viime syksynä tein rohkean päätöksen ja leikkautin pitkät hiukseni asteittain lyhyiksi. Olen ollut lyhyeen tukkaan todella tyytyväinen ja saanut siitä paljon positiivista palautetta. Retrohenkinen, pyöreänmallinen leikkaus on vaivaton, lyhyydestään huolimatta naisellisen pehmeä ja sopii graafisessa linjakkuudessaan erinomaisesti suoralle hiuslaadulleni. Lisäksi se tuo roppakaupalla asennetta pyöreisiin poskiini.

Hiusmalliani inspiroineen huippumalli Tao Okamoton  kuva on lainattu täältä.

Rohkeus kannatti, sillä löysin viimein persoonallisen ja toimivan hiusmallin. Miksi, oi, miksi siis haikailen nyt paluuta pitkiin kutreihin?!

Kuva: Stockholm Streetstyle

Lämpenevässä ilmastossa sileä kampaus ei enää pysykään muodossaan yhtä hyvin kuin talvella. Kesällä kaipaan hieman sekaista, boheemia hippi- tai rokkitukkaa. Kun viilettää työmatkansa fillarilla tukka putkella niinkuin minä, tuuli tuivertaa kuontalon taakse, halusi tai ei. Kesän kuumuudessa tuntuu helpottavalta, kun hiuksissa on sen verran pituutta että ne voi hetkessä haroa omalla viisipiikkisellä uuteen uskoon ja tietää näyttävänsä huolettoman huolitellulta.

Hikisissä tunnelmissa on myös ihanaa nostaa hiuspehko ylös. Haaveilen korkeaprofiilisesta suttunutturasta, joka on helppo kietaista kampaukseksi mihin tahansa tilaisuuteen ja joka toimii niin tylsien työasujen kuin laiskojen kesäkuteiden kruununa.

Kuva: Streethearts

Kun nyt pähkäilen pehkoni kanssa, näen kaupungin ihmisvilinässä vain perätysten keikkuvia hiusmalleja. Eräänä päivänä ratikassa ihastuin kampaukseen, jossa sykerön kietomiseen oli käytetty donitsia. Tuo 80-luvun kauhistuttava jäänne näytti niin hauskalta ja persoonalliselta, että ennustan sen tekevän tuotapikaa paluun ainakin omaan hiustentaltuttamisarsenaaliini. Olettaen tietysti, että tukkani on jossain vaiheessa niin pitkä, että siihen voi ylipäätään lisätä irtonaisia osia. Hassua, kuinka houkuttelevalta ajatus kaikenmaailman klipsujen ja kieputtimien taiteilusta omaan päähän nyt tuntuu, kun en todellisuudessa ikinä jaksa tehdä tukalleni mitään - pääasia että päässä pysyy.

Bongasin taannoin kaupungilla toisenkin nostalgisen hiustyylin: lettiponnarin. Lapsuudessa superpitkät hiukseni oli usein kieputettu pakettiin samaan tyyliin leikkipuistoissa temmeltäessä. Näppärää, näyttävää ja ehdottomasti nykypäivään ja aikuisikään soveltuvaa!

Tämä täältä

Lyhyen mallin muodossaan pitäminen tulee kalliiksi, mikä on dilemmani osatekijä. Luottokampaajani jäi sitä paitsi kotikaupunkiini satojen kilometrien päähän. Myös persoonallisuustekijä on olennainen. Kotikaupunkiani paremmin ajan hermolla olevassa Helsingissä lyhyt tukkani sulautuukin ajoittain massaan ja tuntuu ehkä siksi vähän kyllästyttävältä. Seksikkyysastekin on mielestäni kummassakin kampauksessa taattu, mutta eri tavalla. Pitkät kutrit viestivät vapaudesta ja vallattomuudesta, kun taas lyhyt malli korostaa vartalon naisellisuutta ja poskipäitä luomallaan kontrastilla.

Kuva täältä

Kuva: Evergreen garderobi

Todellisuudessahan vaihtoehtoni ovat tässä vaiheessa joko leikata tai antaa kasvaa. Hetken on tukka jo nyt muuttohässäkässä ja uuteen kaupunkiin asettuessa saanut olla rauhassa niin, että malli on muuttunut epämääräiseksi, mutta ihan hetkessä ei kunnon pituuksiin päästä. Mutta eipä jokin tuollainen välivaiheen polkkakaan olisi lainkaan hassumpi näin kesän korvilla...

Louise Brooks täältä

Päivän piristys

Virtuaalimaailmassani on ollut hiljaista, koska töissä puolestaan on pitänyt kiirettä. Minulla ei ole ollut mitään kirjoitettavaa, koska päiväni ovat toistaneet kutakuinkin yhtä ja samaa puuduttavaa kaavaa: väsynyt aamuherätys, työpaikalle raahautuminen tihkusateessa, kiireinen työpäivä, pitkiksi venähtäneet iltapäiväpäikkärit, noutoruokaa telkkarin ääressä ja pitkä puhelu poikaystävälle ennen liian myöhäistä nukkumaanmenoa.

Olisipa jo viikonloppu niin ehtisin ehkäpä hieman puuhastella kotona. Lupailivat säidenkin taas kohenevan. Tekemistä ja ideoita olisi vaikka muille jakaa. Ehkäpä lepo ja auringonpaiste antaisivat energiapotkun.

Onneksi näitä harmaitakin päiviä piristävät karvaiset ystäväni, jotka osaavat nauttia jokaisesta hetkestä. Ikävääkin lievittää kun on pieni karvakerä unikaverina.

Se oikea nahkatakki

Olen etsinyt sitä vuosia. En suostunut tyytymään muuta kuin täydelliseen. Mielessäni kuvittelin samaan aikaan särmikkään ja rennon, tumman yksilön ja saatoin tuntea sen kauniisti patinoituneen pinnan suloisen pehmeyden ihollani.

Pitkän ja uuvuttavan etsintäni aikana olen katsastanut loputtomalta tuntuneen määrän ehdokkaita, sovittanut lukuisia ja kokeillut lyöttäytyä yhteen useiden kanssa. Lupaavatkin suhteet ovat kuitenkin kariutuneet, kun olen huomannut hairahtuneeni vääränlaiseen.

Välillä jo luovutin ja alistuin ajatukselle siitä, etteivät nahkatakit ole minua varten. Tänä keväänä olen kuitenkin jälleen tuntenut kaipaavani kipeästi luotettavaa kumppania, joka sopii aina ja kaiken kanssa. Tarvitsin nahkatakin, pikaisesti.

Nyt uskon etsintäni viimein päättyneen. Löysin nahkatakkini UFFin viiden euron päiviltä, käytettynä ja patinoituneena kuten olin toivonutkin. Uutta en olisi huolinut, ne ovat mielestäni persoonattomia eikä nahan alkuperästä ja sen luovuttaneen eläimen kohtelusta usein ole tietoa. Tekonahka puolestaan hiostaa eikä ole yhtä laadukasta kuin aito nahka. Kirpputorilta voi lisäksi löytää erikoisen mallin, jolla pukeutumiseen saa hauskuutta. Minulle nahkatakki ei ole turhan vakavasti otettava pukine, vaan jotain jonka ympärille saa rakennettua rennon keväisen rokkimimmityylin ja joka lisää ripauksen tiukkaa asennetta myös kesäisiin kukkamekkoihin.

Minusta tuntuu että tämä nahkatakki on se oikea: musta, kypsän ikäinen kotimainen, pusakkamainen muttei liian lyhyt, persoonallinen ja hauska eikä liian trendikäs. Toivottavasti liitostamme tulee tiivis ja kestävä. Nyt minulla on kasassa haaveilemani kevätunivormun tärkeimmät osaset. Kevättyylistäni toivottavasti lisää myöhemmin, kun minulla on varaa hankkia puuttuva osa kruunaamaan lookini.

Elämä ei ole hassumpaa

Olen nyt selvinnyt hengissä kahdesta päivästä uudessa työpaikassa. Juhlan paikka! Juhlistin salmiakkilakulla, kyllä oli hyvää.

Auvoista viikonloppua muistelemalla jaksan toivottavasti viikon loppuun. Laajensin taas uutta reviiriäni ja näin paljon kaunista ja kiinnostavaa. Katselin tosin maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa, sillä rakkaani oli täällä kanssani. Toivottavasti muistot auttavat kestämään myös ikävää kesäkuun alkuun, jolloin seuraavan kerran näemme.

Siihen asti yritän keskittyä positiiviseen, kuten siihen että

kesä on tullut Helsinkiin, ja töihin tarkenee pyöräillä ilman takkia!
Läheisestä kaupasta löytyy elinehtoani salmiakkilakua, jota entisestä kotikaupungistani ei löytänyt juuri mistään.
Lyhyen työmatkani varrella on kaksi antiikkiliikettä (kyllä, kyllä mummu, yritän tästä huolimatta pitää lompakon nyörit tiukalla. Mutta ainahan voi katsella ja ihastella...).
Sain tänään ison paketin ja nyt uudessa kämpässä on ainakin huonekalut paikoillaan.

Kuten lapsi ratikassa lauleskeli rattaissaan: Elämä ei ole hassumpaa... Jotkut ymmärtävät sen jo pienenä. Minä yritän vasta opetella.

Kaunis verhokangas UFFilla.

Makoisa kahvihetki kera ystävien.

Paketissa oli tämä (kissat omasta takaa).

Pakkausmateriaaliin oli tietenkin heti pesiydyttävä.

Tutkimusmatkailua

Vietettyäni muutaman päivän laatuaikaa (edelleen enimmäkseen purkamattomien) muuttolaatikoiden kanssa uudessa kodissani, päätin lähteä tuulettumaan tutustumalla lähemmin uuteen ympäristööni. Löytöretki lähikauppaan ja lähimmälle ratikkapysäkille poikikin oikean onnenkantamoisen.

Löysin kirpputorin - oman kotikatuni varrelta! Parempaa mestaa (huomatkaa omaksumani uusi kotiseutuslangi-ilmaus) en olisi voinut naapurustooni toivoa. Löytöni päihitti sijainnissa jopa yllättävän läheisen Siwan. Edellisenä päivänä oli tuntunut siltä, että olin päätynyt ison kaupungin laitamille ei-kenenkään-maalle, jonka merkittävimmät maamerkit ovat huoltoasema ja hautaustoimisto. Kurkistus kirpparikellariin vakuutti minut siitä, että olin tismalleen oikeassa paikassa.

 



Kirpputori oli juuri mieleiseni, etten sanoisi kirpputorien aatelia. Tuntui kuin olisin astunut asvaltoidulta kadulta toiseen aikaan tai ulottuvuuteen. Mieleni ainakin kohosi aivan uusiin sfääreihin, kun näin kellarillisen kaikkea ihanaa suloisena sekamelskana. Peltipurkkeja, vanhoja astioita, isoäidinaikaisia verhokankaita, vedettäviä herätyskelloja kirkkaissa väreissä, vaatteita, nappeja, levyjä... Tällaisia paikkoja minä kutsun nimenomaan kirpputoreiksi. Niissä kursailematta penkomalla ja antaumuksella hypistelemällä tekee parhaat löydöt. Minä löysin muun muassa tämän erittäin viehättävän, ilmeisesti Arabian 20-30-luvun kulhon. Minusta on näköjään tullut oikea kulhonmetsästäjä.

Naapurustoni osoittautui muutenkin oikein viehättäväksi. Kirpparin täti neuvoi ystävällisesti minulle tien etsimälleni ratikkapysäkille ja läheiselle ostarille. Vilkas ostari henki omanlaistaan urbaania lähiötunnelmaa ostariteineineen kaikkineen.

Kerrostalojen keskellä nökötti kaunis omakotitalo, joka poikkesi hauskasti maisemasta. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Erään pihan narsissit uhkuivat kevättä.

Tutkimusmatkani antoi minulle uutta energiaa. Kotona innostuin puunaamaan keittiötä. Lautasia en edelleenkään löytänyt, mutta dyykkaamani vanha vaaka oli kaivettava esiin kunniapaikalle.

Välirauha

Eilen tunnelma ei ollut huipussaan. Ulkona tuuli niin että asunnon nurkissa ulvoi kuin kummitustalossa, parvekkeen oven huonosti tiivistetyistä raoista veti hyytävää ilmaa, kissat kävivät muristen ja sähisten valtataistelua uudesta reviiristä ja minulla oli flunssainen olo. Ehdin jo miettiä, miksi ihmeessä lähdin tutuista turvallisista ympyröistä ja rakkaiden luota.

Viihtyvyyden kannalta olisi tärkeää saada laitettua koti kutsuvaksi, mutta eilen siihen ei riittänyt energiaa. Jotain sentään sain tehtyä: kaivoin muuttolaatikoista esiin iskemättömän koristetyynynpäällisen ja sävyihin sopivan lämmittävän viltin. Ilta telkkarin ääressä sujui heti mukavammin ja sain seuraakin.



Tämä päivä on ollut jo paljon parempi. Viiksekkäiden ystävieni välillä näyttää vallitsevan välirauha ja minä olen saanut valmistettua ensimmäisen ravitsevan aterian uudessa keittiössäni. Ruokalautasten etsinnät muuttolaatikoista jatkuvat, mutta sillä välin jälkiruokalautaselta aterioiminen pitänee annoskoot kurissa.

Riitapukarit suostuivat jo peseytymään samalla sängyllä, kumpikin omalla puolellaan tosin.

Yksinkertaista mutta hyvää ja terveellistä tofuwokkia.

Sopeutuminen on pitkälti asenteesta kiinni. Optimismi auttaa. Vielä tehokkaampi on kuitenkin tuottoisa tutkimusmatka uudessa naapurustossa. Paljastan myöhemmin mitä kaikkea löysin...

Tyhjää täynnä

Istun uuden kotini olohuoneessa ja kuuntelen ikkunan takaa kantautuvaa lokkien kirkunaa. Takana on raskas muuttourakka ja edessä ensimmäinen yö yksin uudessa kämpässä ja kotikaupungissa. Tunnelma on samaan aikaan uupuneen epätoivoinen ja innostuneen väreilevä.

Muutto sujui yllättävän kivuttomasti ottaen huomioon että siirsimme nyt ensimmäistä kertaa vuosien aikana kerääntyneen omaisuutemme kertarykäyksellä satojen kilometrien päähän. Loppurutistus kiskaistiin suklaan ja ystävien voimalla - kiitos korvaamattomasta avusta!



Vanha kämppä näytti tyhjänä yllättävän pieneltä. Viimeinen yö siellä vietettiin retkeilytyyliin makuupussissa lattialla. Aamiaisjogurttia kauhottiin veitsen peräpäällä, kun kaikki muu oli jo pakattu muuttokuormaan. Huoneet kaikuivat tyhjyyttään ja varjot viipyilivät kalpeilla seinillä. Sulavasta pakastimesta tippuva vesi kuulosti tikittävältä kellolta, joka välillä enteili muutosta ja välillä jätätti kuin unohtuen muistelemaan mennyttä aikaa.

Vanha koti on tyhjä, mutta uusi pesä on täynnä muuttolaatikoita. Vaadittiin yksi itkuinen hermoromahdus, kun kesken pakkausrumban tajusin, että toisessa päässä on edessä sama urakka nurinkurin. Joudun vieläpä selviämään siitä yksin toisen puoliskoni viimeistellessä vielä opintojaan kotikaupungissa.

Jo nyt uusi kämppä alkaa kuitenkin tuntua kodilta. Huomenna käärin hihani ja aloitan muuttolaatikoiden purkamisen kivoimmasta päästä eli kaivamalla esiin kauniit kirpputorikulhoni, -kipponi ja -kapponi. Nythän pääsen sisustamaan, ihanaa! Tämä on eräänlainen uusi alku. Kihelmöivää.