Ratikkamatkat ovat yksi suosikkiasioistani Helsingissä. Bussissa kärsin lievästä pahoinvoinnista, ellen istu aivan edessä tuijotellen etuikkunasta häämöttävään horisonttiin. Metro puolestaan on pimeä ja aavistuksen pelottava paikka. Ratikka kolistelee menemään tasaisen rauhoittavasti. Sen liikkeet myötäilevät teiden mutkia ja etenemistahti on varma. Maisemat antavat monipuolisen koostekuvan urbaanista ympäristöstä. Ikkunoista vilahtelee erivärisiä kerrostaloja erkkereineen ja parvekkeineen, toinen toisensa perään.
Hetkellisesti voi päästä seuraamaan yksittäisen kaupunkilaisen arkea. Ratikan rinnalla etenee pyöräilijä, joka polkee rytmikkäästi kuulokkeista soivan musiikin tahtiin. Musiikin voi melkein kuulla, ja on kuin välissämme ei olisikaan lasia. Tarkkaavaisena taluttajansa reittiä nuuskivan koiran valppauden voi tuntea ja nuuskutuksen kuulla. Lähikaupasta mehujään kanssa hypähtelevän lapsen into tarttuu ja huomaan nuolaisevani huuliani maistaen mehujään raikkauden. Kaupungin katuja elämänsä tallanneelta näyttävän harmaapäisen vanhuksen ryppyisiltä kasvoilta kuvastuu jotain kiehtovaa. Viisautta? Kokemusta?
Oma ratikkareittini on juuri sopivan pituinen, jotta sen aikana ehtii rentoutua muttei muuttua kärsimättömäksi. Vaikka taitan tuon matkan monta kertaa viikossa, näen ainakin vielä aina jotain uutta. Parasta on kuunnella matkatoverien keskusteluja. Muun muassa tämä ykskantaan lausuttu kommentti herätti mielenkiintoni ja sai hymyn kohoamaan huulilleni
Nainen toiselle: Ai, sitäkö sä tarkoitit? Kas kun mä taas tarkoitin ihan sitä mitä mä sanoin.
Voisin istuskella ratikassa tuntikausia ja kierrellä kaupunkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti