Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun

Aloittelevalla bloggaajalla ei ole helppoa. Ei riitä, että on jotain mistä kirjoittaa ja uskaltaa tuoda ajatuksensa julki huolimatta hylätyksi tulemisen tai naurunalaiseksi joutumisen pelosta. Aluksi pitää myös luoda kiinnostava profiili, keksiä blogille iskevä nimi ja - paratkoon - taikoa jostain tunnelmaan sopiva kuva.

Kuulostaa helpolta, mutta on yllättävän vaikeaa. Eikä vain teknisesti. Hankalinta on pähkäillä, millainen ihminen olen, miten se liittyy siihen millaiseksi bloggaajaksi ryhdyn, millaisena haluan hengen tuotokseni nähtävän ja mitkä visuaaliset elementit olemustani parhaiten kuvaavat.

Kaltaiselleni perfektionistille ja tuuliviirille tällaisten pitkäaikaisten päätösten tekeminen on tuskastuttavaa. Vertailen jatkuvasti blogiani muiden blogeihin, kyllästyn hetkessä tekemiini valintoihin ja viilaan jatkuvasti epätyytyväisenä kulloistakin lopputulosta. Minun silmissäni blogissani kaikki on aina jotenkin väärin.

Jatkuva kehitys on tietenkin hyväksi, sillä tuskin kukaan meistä - tai kenenkään blogi - on koskaan valmis. Perustinhan blogin juuri siksi, että saisin virtuaalimaailmassani keskittyä milloin mihinkin. Ehkä blogi opettaa minulle pikkuhiljaa, että olen hyvä juuri sellaisena kuin (kulloinkin) olen. On ihanaa tietää, että edes joku jaksaa kiinnostua tuotoksestani sen epätäydellisyydestä huolimatta.

On ironista, että tavoittelen täydellisyyttä niin pakonomaisesti, vaikka oikeastaan pidän juuri epätäydellisyyttä ja nurinkurisuutta kiinnostavana. Miksi muuten ihastuisin aina niihin kirpputorivaatteisiin, joissa on jokin hullunkurinen yksityiskohta, tai lukisin lehdet useimmiten lopusta alkuun? Epätäydellisyyttä on vaikeinta hyväksyä itsessään.

Sanotaan, että ihmiskasvojen kauneuskin piilee epäsymmetriassa. Täydellisyys on tylsää; epätäydellisyys kertoo elämästä.

Lempparineuleeni juju on eteen jätetty tupsu. Äidin mielestä sitä luulee helposti purkautuneiksi langoiksi. Niinpä!